Yleinen

  • Ennakointi kaupunkisuunnittelussa ja maaginen fengshui

    9 loka 2017
    urmiadmin
    313
    0

    Philip Tetlock julkaisi vuonna 2005 tutkimuksen, jossa osoitettiin, että huippuasiantuntijoiden esittämät 80 000 ennustetta osuivat oikeaan lähes yhtä harvoin kuin arvaus. Tutkimus siis osoitti, että asiantuntijaennusteen luotettavuus ei tilastollisesti juuri poikkea kolikon heitosta tai Tarot-korteista. Tietoa on maailmassa liian paljon ja muuttujien väliset suhteet liian monimutkaiset yksittäisen ihmisen hallittavaksi. Ennusteeseen perustuva toimenpide saattaa joskus tuottaa halutun lopputuleman. Usein taas ei. Mitä läheisempää tulevaisuutta ennakoimme, sen helpompaa ennustaminen tietysti on. Jatkumo nykyhetkestä on helppo nähdä, mutta toisaalta varmaa on vain muutos. Yllättävän muutoksen mahdollisuus on myös yleensä syy ennustaa. Niiden ennalta näkeminen on kuitenkin kuta kuinkin mahdotonta.

    Olen jo vuosia harrastanut fengshuita. En sitä arkkitehtien jo osin hyväksymää, funktionaalisuudesta ponnistavaa lajia, vaan maagista fengshuita, kuten sitä nimitän. Maagisen fengshuin avulla pyritään hallitsemaan maailmankaikkeutta sijoittamalla tietyn värisiä, muotoisia tai symboliarvoa omaavia esineitä tiettyihin paikkoihin asunnossa. Koen suurta mielihyvää, kun varallisuus-nurkkaan sijoittamaani violettia esinettä seuraa bonuspalkkio. Miksikö? Siksi, että tämä paljastaa illuusiomme maailmankaikkeuden hallinnasta kaikessa irvokkuudessaan. Joskus tiettyyn tulokseen tähtäävää toimenpidettämme tosiaan seuraa haluttu reaktio, vaikka kausaalisuhde puuttuisi.

    Jutun ydin lienee se, että maailma on liian monimutkainen täysin kontrolloitavaksi. Yksinkertaistukset ja suoraviivaisuuden oletus johtavat samaan tulokseen kuin arvaus. Bonuksia tuottavat tiettyjä värisävyjä huomattavasti moninaisemmat riippuvuussuhteet työn laadusta hallinnollisiin ja poliittisiin päätöksiin. Parhaansa tekeminen ei yksin riitä, mutta siitä voi olla apua. Laiskuus ja laiminlyönti todennäköisesti torpedoivat lisäpalkkiot. Osa muuttujista on hallittavissa, iso osa ei. Viisas erottaa nämä toisistaan.

    Näin on myös kaupungissa. Tarvitsemme kaupunkisuunnittelua ja kaupungin prosessien ohjailua. Ihmisenä meillä on myös myötäsyntyinen tarve hallinnan tunteen saavuttamiseksi. Emme kuitenkaan ole osanneet täysin ennustaa talouskriisejä, muuttoliikettä tai maailmanpoliittisten käännösten vaikutusta ennen, emmekä osaa vastakaan. Vain luopumalla lineaarisesta hallinnan harhasta vapaudumme ohjailemaan kaupungin prosesseja sellaisena kuin ne ovat, ei sellaisina kuin haluaisimme niiden olevan. Ilmiöt eivät ole sattumanvaraisia, vaikka monestikin yllättäviä. Kaavoitus ja suunnittelu ei tuota kaupunkiprosesseja, vaan rajoittaa tai sallii niitä. Ymmärtävä itseohjautuvien ilmiöiden tarkastelu antaa keinot niiden eettiseen, huomioivaan hallintaan ja ei-toivottujen tulevaisuudenkuvien rajoittamiseen.

    Nopeasti reagoivaan ohjailuun siirtyminen vaatii kaupunkisuunnittelulta kokonaisvaltaista ajattelun muutosta. Moni suunnittelija tämän jo hyvin ymmärtää, vaikka järjestelmä on yhä kankea ja huutaa muutosta. Suunnitteluun tulee omaksua uusia, kaupunkidynamiikkaa arvostavia ajattelutapoja ja menetelmiä. Näin omaehtoisesti alhaalta päin järjestyvien prosessin ohjailu on mahdollista. Perinteisen kaavoituksen maagiselle fengshuille ei niiden ohjailussa kuitenkaan ole sijaa.

    Jenni Partanen

    Kirjoittaja on arkkitehti, joka inhoaa norminpurkutalkoot –termiä ja työskentelee Tampereen Teknillisellä Yliopistolla tutkien erityisesti kaupungin itseohjautuvia taloudellisia ja sosio-kulttuurisia prosesseja ja mekanismeja, ’ohjelmoitavan kaupungin’ problematiikkaa, sekä suunnittelun roolia näiden hallinnassa. Hänen väitöskirjansa ’Don’t Fix It if It Ain’t Broke’ – Encounters with Planning for Complex Self-Organizing Cities ilmestyy loppuvuodesta 2017. Kirja käsittelee suunnittelun kehittämistä kaupungin dynamiikkaa paremmin huomioivaan suuntaan, sekä esittelee joukon tähän sopivia menetelmiä.

    Continue Reading
  • Muuttuvat keskustelut turvapaikanhakijoista

    27 joulu 2016
    Tuomas Martikainen
    11298
    0

    Loppuvuosi 2015 oli suuren draaman aikaa. Syyrian sota, Lähi-idän monenlaiset kriisit ja uskon loppuminen alueen rauhoittumisesta saivat suuren määrän ihmisiä etsimään elämälleen uusia mahdollisuuksia muualta. Eurooppaan alkoi ”valua” ja ”tulvia” tuhansia ja tuhansia turvapaikanhakijoita. Lopulta yli miljoona turvapaikanhakijaa päätyi eri Euroopan maihin.

    Tilanteen kehittymistä seurattiin ensin medioiden välityksellä ja lopulta myös Suomeen alkoi syntyä jonoja raja-asemille, poliisilaitosten eteen ja väkeä kuskattiin busseilla eri puolille maata nopeasti perustettuihin vastaanottokeskuksiin. Maahanmuuttoviraston ja ministeriöiden työntekijöitä, asiantuntijoita ja kansalaisia haastateltiin ja myös turvapaikanhakijat saivat äänensä kuuluviin.

    Alun suuren myötätunnon ja auttamishalun jälkeen julkisen tilan valtasivat ilmiön vastustajat ja huolestuneet poliitikot. Hämmennyksen ja kasvavien turvapaikanhakijoiden määrän keskellä rajoja alettiin sulkea ja aitoja rakentaa. Myötätunto oli vaihtunut pelkoon ja hätäännykseen, vaikka ruohonjuuritasolla auttamisen tahto oli edelleen suuri.

    Talven tultua tulijoiden määrä kääntyi laskuun ja alkoi ihmetys turvapaikkapäätöksistä. Kriteerejä pantiin uusiksi ja entistä harvemmalle oli tarjolla suojaa, sen sijaan paluulippuja oli helpompi saada. Päätöksentekoa luvattiin nopeuttaa, jotta turvapaikanhakijat eivät joutuisi odottelemaan pitkiä aikoja vastaanottokeskuksissa.

    Sitten pohdittiin minne turvapaikan saavat päätyvät. Kuinka siirtyminen kuntiin tapahtuu ja mistä he löytävät asunnon? Kunnat tekivät laskelmia ja arvioita tulijoiden määristä. Turvapaikanhakijoita pyrittiin ohjaamaan lähiseuduille, jotta kaikki eivät päätyisi suuriin kaupunkeihin.

    Kaupungistumisen kelloa pyrittiin kääntämään takaisin, vaikka turvapaikanhakijoille tehdyssä kyselyssä selvisi, että suurin osa oli kaupunkilaisia, jotka halusivat pääkaupunkiseudulle. Aluepoliittinen käänne oli varmaan sillä hetkellä välttämättömyys, mutta samalla toivottiin, että se kuitenkin toimisi. Nähtäväksi jää.

    Kesän 2016 kynnyksellä havahduttiin paperittomien ongelmaan. Entä jos kielteisen päätöksen saaneet eivät palaakaan, vaan jäävät asumaan ystävien, tuttujen ja kylänmiesten luokse? Vastaanottokeskuksista haluttiin kuitenkin pois. Epämääräiset välimiesten asuntomarkkinat vahvistuivat. Kysyntä loi tarjontaa.

    Turvapaikanhakijoihin liittyvät kysymykset pysyivät päivälehtien lehdillä päivästä ja kuukaudesta toiseen. Rikosepäilyt kuumensivat nopeasti tunteet erityisesti sosiaalisessa mediassa. Myös ulkomainen uutisointi huomioitiin herkästi ja etenkin terrori-iskut ja turvapaikanhakijoiden epäilty rooli niissä nousivat otsikoihin.

    Kesän jälkeen uutiset paperittomista jättivät varjoonsa viranomaisten varsinaisen huolenaiheen. Miten kotouttamisjärjestelmä toimii aikaisempaa suurempien määrien kanssa ja mitkä keinot tepsivät parhaiten?

    Uusia ja vanhoja malleja etsittiin ja kokeiltiin. Pohjoismainen ulottuvuus on tässä tärkeä, kuten Pohjoismaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä alkanut hanke pakolaisten kotouttamisen parhaista käytännöistä osoittaa, sillä monissa maissa on pitkällistä osaamista kotoutumisen edistämiseksi.

    Syksyllä 2016 Syyrian sodan jatkuminen ja jahti Isiksen ajamiseksi pois Irakin ja Syyrian alueelta on noussut kansainvälisen uutisoinnin keskiöön, ja suurimman maahanmuuttopaineen helpottaessa Euroopan rajoilla pakolaistilanteen ennakointi on jäänyt osittain taka-alalle. Pakolaistilanne vaikuttaa myös populistiseen, poliittiseen liikehdintään eri puolilla Eurooppaa.

    Vuoden 2017 koittaessa Syyrian kriisi on edelleen vailla lopullista ratkaisua ja monien ihmisten tulevaisuus näyttää toivottomalta. Vuoden nyt vaihtuessa voimme katsoa taaksepäin. Mitä opittiin? Ainakin se, että kansainväliset kriisit koskettavat Eurooppaa hyvin monin eri tavoin. Vaikka pakolaiskriisin ennakointi olisi voinut olla parempaa, niin lopulta lieni sattumaa milloin ja missä muodossa se tarkalleen alkoi. Ja kerran alettua, sen haltuun ottamiseen meni paljon aikaa ja vaivannäköä.

    Vaikka medioista mieliimme jäänyt kuva tuhansien ihmisten vaelluksesta kohti Europan sydänmaita oli pysäyttävä, niin olennaista ymmärtääkseni on lopulta kuinka nämä ihmiset ja heidän lapsensa löytävät paikkansa Euroopasta. Siinä tarvitaan viisasta politiikkaa, eikä yhtä oikeaa vastausta liene olemassa.

     

    Tuomas Martikainen, FT, dosentti, toimii Siirtolaisuusinstituutin johtajana. URMIssa hän johtaa maahanmuuton kokonaisuuteen liittyvää osahanketta, jossa tarkastellaan turvapaikanhakijoiden siirtymistä kuntiin ja suomalaisten kaupunkien segregaation vastaista politiikkaa.

    Continue Reading